21.8.1997

Kanne Vantaan käräjäoikeudessa

A on Markkinoinnin Palvelutalo Oy Preesens Ab:tä vastaan ajamassaan kanteessa esittänyt, että hän oli ajalla 8.1.1990 - 31.5.1995 ollut yhtiön palveluksessa kirjanpitäjänä ja myyntisihteerinä. Työsuhteessa noudatettujen ehtojen mukaan yhtiö oli maksanut työntekijöilleen vuosiloman ajalta lomaltapaluurahaa (jäljempänä lomaraha), jonka suuruus oli ollut puolet kuukausipalkasta. Lomarahat oli maksettu kunkin vuosilomajakson yhteydessä sitä vastaavalta osin. Yhtiö oli maksanut A:lle lomarahaa viimeksi kesällä 1991 pidetyn vuosilomajakson osalta mutta ei helmikuussa 1992 pidetyn talviloman osalta eikä sen jälkeen. Tämän vuoksi A on kanteessaan vaatinut yhtiön velvoittamista suorittamaan hänelle maksamatonta lomarahaa ajalta 1.4.1990 - 31.3.1995 yhteensä 17 920 markkaa.

Vastaus

Yhtiö on vastustanut kannetta sillä perusteella, että A:n oikeus lomarahaan oli vanhentunut lomanmääräytymisvuosien 1.4.1990 - 31.3.1991 ja 1.4.1991 -31.3.1992 osalta ja että hän oli luopunut oikeudestaan lomarahaan syksyn 1991 jälkeiseltä ajalta.

Käräjäoikeuden tuomio 21.12.1995

Käräjäoikeus totesi, että vuosilomalain 15 §:n mukaan työntekijän oikeus vuosilomapalkkaan tai lomakorvaukseen oli rauennut, jollei kannetta ollut nostettu kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana vuosiloma olisi ollut annettava tai lomakorvaus maksettava. Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 1991:89 ilmeni, että säännöstä tulkittaessa ratkaisevaa oli se, minä kalenterivuonna vuosiloma tai osa siitä oli annettu tai olisi tullut antaa tai minä kalenterivuonna lomakorvaus oli maksettu tai olisi tullut maksaa.

Vuosilomalain 15 §:ää vastannut säännös oli ollut jo vuoden 1939 vuosilomalain 12 §:n 1 momentissa. Säännöksen lyhyttä, tuolloin yhden vuoden mittaista, vanhentumisaikaa oli perusteltu hallituksen esityksessä (HE 52/1938) vuosilomasaamisten pienuudella ja tuloksettomien riitojen välttämisen tarpeella. Säännös oli sisältynyt asiasisällöltään samanlaisena vuosien 1946 ja 1960 vuosilomalakeihin. Voimassa olevan vuosilomalain 15 §:ssä kanneaika oli aiempaan verrattuna vuoden pitempi. Vanhentumisajan pidentämistä oli hallituksen esityksessä perusteltu tarpeella välttää kanneajan lyhyydestä johtanutta kanteiden nostamispakkoa tilanteessa, jossa neuvotteluratkaisuun pääseminen muutoin olisi ollut vielä mahdollista.

Kanteessa vaaditun lomarahan maksaminen ei ollut perustunut vuosilomalakiin vaan asianosaisten välisen työsopimuksen ehtoihin. Lomaraha oli liitännäinen työntekijän muihin vuosilomaa koskeviin etuuksiin nähden. Edellä mainitun ennakkoratkaisun selostuksesta päätellen siinä kysymyksessä olleessa tapauksessa työnantaja oli velvoitettu suorittamaan kantajan myös vaatimista lomaltapaluurahoista vain vanhentumattomaksi katsottuihin lomakorvauksiin liittyneet lomaltapaluurahat. Otsikostaan ilmenevin tavoin ennakkoratkaisu koski vain vuosilomalaissa tarkoitettujen palkkaetuuksien vanhentumisaikaa.

Käräjäoikeus katsoi, että vuosilomalain 15 §:n vanhentumissäännöstä oli, kuten muitakin vastaavia lyhyen erityisen vanhentumisajan sisältäviä lain säännöksiä, sovellettava rajoittavasti. Tätä periaatetta tuki vastaavan kanneaikasäännöksen sisältäneen työaikalain (604/1946) 19 §:n tulkinnasta annettu ratkaisu KKO 1977 I 3, jossa säännöksen ei katsottu soveltuneen tuntipalkkaisen työntekijän oikeuteen saada peruspalkkaa ylityönä tekemiltään työtunneilta. Vuosilomalain 15 §:n säännöksen ei voitu näin ollen analogisesti tulkita soveltuvan myös sopimusperusteisen lomarahasaatavan vanhentumiseen, vaikka tämän seurauksena saattoi syntyä tilanteita, joissa työntekijällä hänen oikeutensa vuosilomapalkkaan ollessa jo vanhentunut vuosilomalain 15 §:n mukaisesti tästä huolimatta edelleen oli oikeus siihen nähden liitännäiseen lomarahaan.

Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, ettei A:n oikeus lomarahaan ollut miltään osin vanhentunut.

Lisäksi käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A olisi syksyn 1991 jälkeiseltä ajalta luopunut työsuhteensa ehtoihin kuuluneesta oikeudestaan lomarahaan. Näin ollen yhtiö oli velvollinen suorittamaan A:lle kanteessa vaaditut lomarahat, jotka yhtiö oli määriltään hyväksynyt.

Tämän vuoksi käräjäoikeus velvoitti yhtiön suorittamaan A:lle maksamatta jäänyttä lomarahaa 17 920 markkaa.

Helsingin hovioikeuden tuomio 11.4.1996

Yhtiö valitti hovioikeuteen pyytäen, että hovioikeudessa toimitettaan suullinen käsittely näytön uudelleen esittämiseksi ja arvioimiseksi.

Hovioikeus hylkäsi suullisen käsittelyn järjestämistä koskeneen pyynnön aiheettomana.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Perustelut

A on ajalla 8.1.1990 - 31.5.1995 ollut yhtiön palveluksessa kirjanpitäjänä ja myyntisihteerinä. Työsopimuksensa ehtojen perusteella A:lla on ollut oikeus lomarahaan, josta oikeudesta yhtiö ei ole näyttänyt hänen luopuneen. Syksyn 1991 jälkeen yhtiö ei ole maksanut A:lle lomarahaa. Kanteessaan, joka on pantu vireille 19.7.1995, A on 1.4.1990 -31.3.1995 väliseltä ajalta vaatinut maksamatta jäänyttä lomarahaa 112 päivältä lähtien siitä, että lomaraha oli määrältään puolet vuosilomapalkasta, mikä vastasi yleistä käytäntöä.

Vuosilomalain 15 §:n mukaan työntekijän oikeus vuosilomapalkkaan tai lomakorvaukseen on rauennut, jollei kannetta ole nostettu kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana vuosiloma olisi ollut annettava tai lomakorvaus maksettava.

Kysymys on siitä, onko tätä erityistä vanhentumissäännöstä sovellettava myös lomarahaan.

Työntekijän oikeus lomarahaan ei tosin perustu vuosilomalakiin, vaan se on joko työehtosopimukseen tai yksittäiseen työsopimukseen perustuva oikeus. Sopimusperäisyydestään huolimatta lomaraha on kuitenkin vuosilomalakiin perustuvan vuosilomapalkan tai lomakorvauksen tavoin vuosilomaoikeuteen liittyvä etu, jonka määräytymisperuste yleensä on vuosilomapalkan tietty osa. Tällaisena vuosilomaoikeuteen liittyvänä lisäetuna lomarahan rinnastuminen vuosilomapalkkaan ja lomakorvaukseen on ilmeinen.

Mainitun erityisen vanhentumissäännöksen takana on ajatus, että vuosilomapalkka ja lomakorvaus (verrattuina varsinaiseen palkkaan) koskevat suhteellisen pieniä saatavia ja että niiden perimisestä vasta pitemmän ajan kuluttua voisi näyttövaikeuksien vuoksi aiheutua tuloksettomia riitoja, mitä on syytä välttää (HE 52/1938 s. 5). On selvää, että tämä pätee myös lomarahaan nähden.

Edellä olevilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että lomaraha on vuosilomasaatavaa, jota koskeva oikeus raukeaa vuosilomalain 15 §:n mukaisesti. Kun kanne on pantu vireille vuonna 1995, A:n oikeus lomarahaan on vanhentunut siltä osalta kuin sellaista olisi tullut maksaa ennen 1.1.1993. Tämä koskee, kuten yhtiö on katsonut, A:n vaatimuksia siltä osalta kuin ne perustuvat lomanmääräytymisvuosina 1.4.1990 - 31.3.1991 ja 1.4.1991 - 31.3.1992 ansaittuihin 36 lomapäivään, jotka on pidetty vuoden 1992 kuluessa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että yhtiön A:lle suoritettavan lomarahan määrä alennetaan 12 160 markkaan.